okei eli en oikeesti takaa et tää on aiva täysjärkine jne ja koitan taas kirjottaa jtn minämuodost ... heheh ja oikeesti olin siel sit nii shokis ettei tartte huomautella jostain SIIS OMG ALEXANDERIN HIUS LENS MUN PÄÄLLE-kohdista tms ... XDD ehehe sori mua väsyttää, MUTTA siis. (ja vittuku nyt muistas viel kaiken...)

Kännykän herätyskello pärähti soimaan ja mä raotin mun silmiä. Väsymys oli aivan helvetinmoinen, koska olin nukahtanut vasta yhdeltä ja nukkunut korkeintaan viisi tuntia. Vilkaisin päivän kalenterimerkintää ja hymy nous mun huulille. Kyllä, tänään olisi jälleen se vuoden upein keskiviikko. Joka tulisi olemaan takuulla mahtavin tähän mennessä - tai ainakin mä toivoin niin. Nousin joka tapauksessa ylös sängynpohjalta ja raahustin keittiöön. Mutsi katto mua ihmetellen, koska yleensä tuppasin nukkumaan mielummin pommiin. Aloin saman tien pukea, meikata ja laittaa hiuksiani, sillä koulun jälkeen siihen ei olisi aikaa.
Laittautumiseen ei mennyt kauaa, joten ehdin mennä vielä koneelle ennen lähtöä. Hehkuttelin hieman netissä samalla kun koitin hermostuneena mussuttaa aprikoosimyslipatukkaa. Nieleminen tuntui kuitenkin olevan todella vaikeaa, joten aamiainen jäi vajaaksi. Kymmentä vailla kahdeksan nappasin vihreän Joponi pihasta ja pyöräilin kouluun.

Saavuin koululle noin tasan kahdeksalta, joten mulla oli aikaa vielä vilkaista äidinkielen kokeen aihetta. Raahasin siis kaverit mukanani lokeroille, kaivoin kirjat esiin ja tutkin nopeasti sanalistaa, joka oli annettu läksyksi opetella. Mulla vain sattui olemaan paha tapa, että läksyt tehdään koulussa tai kopioidaan kavereilta. Kymmentä yli kahdeksan meidän maikka suvaitsi saapua paikalle, päästi meidät luokkaan, jakoi koepaperit ja julisti koetilanteen alkaneeksi. Nähdessäni paperin oikean puolen edessäni virnistin, koska koe oli todella helppo ja tekisin sen vartissa. Mulle jäisi siis aikaa piirrellä paperiin.
Tein kokeen muutamissa minuuteissa mietiskelemättä, taitoin paperin tarkasti ja käänsin sen ympäri. Kynä vain savusi, kun piirtelin sydämiä, Tokio Hotel -logoja ja sieniä valkoiselle pinnalle. Kohta ope tuli mun viereen, otti paperin ja antoi mulle Aku Ankan luettavaksi. Selailin sen nopeasti läpi, ja tirskahdin nähdessäni Elämä Lapselle 2001 -mainoksen.

Äikän kaksoistunti kului hyvin hitaasti, mutta sen loputtua alkoi paniikki iskeä. Mun mahassa olevat perhoset lenteli ympyrää ja päässä jyskytti. Musiikintunti olisi mun viimeinen tuntini sinä päivänä, ja ruokatunnin jälkeen ottaisin nokan kohti pääkaupunkia. Me käveltiin Elisan ja Susannan kanssa musiikinluokalle ja jäätiin odottamaan. Pian ope saapui paikalle ja päästi meidät sisään.
Tunti oli silkkaa tappoa. Jos olet muutamien tuntien päästä näkemässä lempibändisi, haluaisitko sä kuunnella, kun musiikinopettajasi selittää bassoista? Niin, en mäkään. Mun mahaan sattu niin, että meinasin pudota tuolilta. Silmissä vilisti ja tuijotin kelloa. Viimein maikan örähtäessä jotain ruokatunnista mä loikkasin ekana pystyyn ja lähdin hoipertelemaan ovelle. Mua jännitti aivan helvetin paljon ja roikuin Elisan kädessä.

En saanut syötyä kuin ehkä sormenpään kokoisen annoksen lasagnea, jota tavallisesti mättäisin kiloittain. Kello näytti kahtakymmentä vailla yhtätoista, joten nostin tärisevin käsin tuolini ylös, hyvästelin kaverit ja lähdin koululta. Törmäsin matkalla TVT-opettajaani, jolle kerroin olevani menossa lääkäriin. Sitä luultavasti tultaisiin tarvitsemaan huomenna. Joka tapauksessa lähdin kotiin vauhdilla.
Kotona tarkistin tavarani, laitoin hiuksia paremmin ja olin hetken koneella. Lopultakin kello näytti kymmentä yli yhtätoista, heitin laukun olalle ja lähdin kävelemään kohti parin kilometrin päässä sijaitsevaa bussipysäkkiä. Mua tuijotettiin matkalla kuin jotain friikkiä, ja tuli aika ahdistunut olo, vaikka mä olinkin tottunut siihen. Jatkoin kuitenkin matkaani kuulokkeet korvilla.

Huristelin 11:30 lähtevällä bussilla Järvenpäähän ja siellä hyppäsin 12:14 lähtevään junaan. Pasilan lähestyessä paniikki yltyi ja aloin oikeasti täristä. Hartwallin vilistäessä ohi mä hymyilin kuin viimeistä päivää. Pian pomppasin junasta ulos, soitin Esmelle ja lähdin juoksemaan tuttua rakennusta kohti. Matka jalan ei kestänyt kuin viitisen minuuttia, ja Areenalla viimein tapasin Esmen ja muutaman muun, joiden nimiä en muista. Pyörittiin ovilla hetki ja lähdettiin sinne alas, mihin kaikki artistit saapu. Ja kerron tässä vaiheessa - kertaakaan en katunut että opin reitin sinne. Siellä me hengattiin vähän aikaa eikä nähty paljon mitään. Pian mentiin takasin ylös ja lähdin hakemaan Pauliinaa. Istuskeltiin senkin kanssa siellä ovilla ylhäällä ja sitten lähdettiin taas alas. Kohta Emilia piti hakea ja lähin sitten ettiin sitä. Mentiinki suoraan sitten alas ja jäätiin sinne. Hain kyllä yhdessä välissä mun laukun ylhäältä.

Me vietettiin siellä alhaalla suurin osa jonotusajasta. Miitattiin vahingossa Lily ja Pins, jotka osottautu tosi, tosi mukaviks ja silleen. Oltiin porukalla sitten sillä aidalla, ja nähtiin useita julkkiksia. Hjallis Harkimo, Heikki Paasonen, Pete Parkkonen, Samu Haber, Princess Avenuen jäseniä, The 69 Eyes ja monia muitakin. Samun kanssa juteltiin pisimpään, vitsikäs ja tosi mukava. Saatiin nimmareita ja yhteiskuvia ja juotiin sen Pepsin jämät.
Jonkin ajan kuluttua tapahtui lyhyt, mutta merkittävä tapahtumasarja. Mä olin koko ajan valittanut että lähdettäskö jo takasin jonoon ja silleen, mutta onneksi ei lähdetty. Me laulettiin siinä sitten ensin Automatic, sitten Übers ende der Welt, Schrei ja sitten vielä Scream. Jossain välissä heitin jotain tyyliin "heh, varmaan pojat kuulee meidän laulun ja tulee tänne". Läpällähän mä sen sanoin, mutta kohta Pauliina huomasi kaksi mustaa autoa, jotka tuli sinne sisään.

"Ihan ku oisin nähny Tomin!" se sano. Mä olin silleen et joo just mut aattelin kuitenki et nii, voihan se ollakkin. Oltiin kuitenki jo pitkään ootettu näkemättä mitään. Ne autot pysähty sinne kauemmas ja mä jäin tuijottaan toisen vasemmanpuoleista takaovea. Kohta alkoi järjetön, korviasärkevä kiljunta, ja mä en tajunnut mistä se johtui. En mä nähnyt mitään - kunnes keksin katsoa auton oikealle puolelle.
Tokio Hotel käveli siellä, parinkymmenen metrin päässä meistä, katto meitä ja vilkutteli. Me vaan kiljuttiin ja Emilia alkoi itkeä. Mä soitin Katille ja Hannelle, jotka oli tulossa vasta myöhemmin. Enkä vieläkään ymmärtänyt näkemääni.

Rauhoituttuamme me lähdettiin viimein sinne jonoon. Esme ja muut oli jonossa ekana, joten me kiltisti tungettiin niiden luo sinne. Eikä kukaan kyllä valittanut, joten mikäs siinä. Emilia lähti vähän ajan päästä, koska sen lippu oli vielä Hannella. Jonoteltiin aikamme, kunnes ne viimein päästi sisään. Liput revittiin ja me juostiin kielloista huolimatta permantojonoon. Kohta me vaihdettiin jonoa ja sielläkin mentiin ekojen joukkoon, kun kaverit oli siellä.
Pian Emilia ja Hanne soitti, että ne on sisällä, joten lähdin hakemaan niitä. Hoidin nekin hyville jonopaikoille, olisko ollu kymmenes pari tai jotain, ei kaukana.

Vihdoin ja viimein ne päästi meidät sisään. Kielloista jälleen huolimatta me juostiin portaat alas, napattiin käytävältä jättibanaanit kainaloon ja mentiin lavan luo. Emilia ja Hanne tuli kohta perässä, ja sit me vaihdettiin lavan toiselle puolelle, aitaa vasten eturiviin. Ja onneks tehtiin niin. Siinä me sitten aikamme oltiin, pidettiin kivaa ja hysterisoitiin.

Viimein konsertti alko. Mä en millään pysty muistamaan kaikkia sen tapahtumia, mutta mieletöntä se kaikki oli. Alexander Rybak katto mua laulaessaan jotain kauniista tytöstä, tai jotain vastaavaa. Sain koskettaa myös kyseisen norjalaisen kättä ja rintaa, kun se juoksi meidän edestä. Lisäksi sain Lauri Tähkän rumpalin rumpukapulan muistoksi, The 69 Eyesin laulaja ja rumpali virnisteli mulle, Anna Abreu hymyili mulle ja lähetteli lentosuukkoja... Kaikkea mahdollista.
Ja kun me kysyttiin Heikiltä mainoskatkolla, missä Tokio Hotel esiintyy... Se nosti sormensa pystyyn ja osotti lavaa allaan - ja se lava oli aivan meidän edessä. Me kiljuttiin aivan hysteerisenä.

Anna Abreuta ennen me alettiin miettiä, mitä artisteja oli esiintymättä.
"Anna Abreu... Antti Tuisku... Ja... To... AAAA!"
Se olisi kohta aivan käsillä. Mun mahaan sattui niin, että meinasin lysähtää lattialle.
Abreu ja Tuisku veti biisinsä, jotain selitettiin vielä ja sitten tuijottelin taas just kohti screeniä, ja tein saman kuin toissavuonna. Katsoin väärään suuntaan ja kiljunnan alkaessa käänsin katseen kohti niitä backstagelle vieviä portaita. Bill Kaulitz käveli juuri silloin lavalle. Kännykkä sujahti taskusta heti käteen ja armoton kuvien otto alkoi. Muut pojat tulivat saman tien perässä, ja Heikki juonsi ne.

Kun Automatisch alkoi, mä olin kuolla. Se oli jotain niin upeaa, etten paremmasta tiedä. Kun biisi loppui, mä meinasin pyörtyä, ja kun Heikki juonsi vielä toisen biisin, mä melkein oikeasti pyörryin. Nestevajaus, hysteerisyys ja onnellisuus samassa paketissa ei ole hyvä yhdistelmä. Ja kun ne alkoi soittaa Break Awaytä, mä huusin niin lujaa, että ääni oli mennä. Mä olin ollut ihan varma että ne vetäis jonkun Übersin, tai jotain. Mutta en todellakaan valita - se oli vitun hyvä biisi.
Enkä koskaan voi unohtaa sitä, kun Bill kääntyi katsomaan suoraan mun silmiin, hymyili iloisesti ja vilkutti. Mun huuto vaan yltyi.

Pian se kaikki oli kuitenkin ohi. Mä lysähdin siihen lattialle hetkeksi, ja sit me lähettiin suuntaamaan alas. Me haluttiin nähdä ne vielä kerran. Mä hyperventiloin juostessani ja muutuin sinertäväksi. Se onneks loppu kohta, koska piti keskittää kaikki energia juoksemiseen.
Me juostiin ja juostiin, viimein sinne aidalle. Pian gallerian veriNUKKE tuli siihen ja kerto, et sen frendi, joka järkkäs sitä keikkaa, oli sanonu et pojat tulis toiseen paikkaan. Ja sit me juostiin taas.

Odoteltiin siinä hetki, kunnes se vartija käski siirtyy kauemmas. Se siirs yhtä niistä aidoista ja sieltä ajo mustia autoja. Viimisen ikkunaan koputettiin ja sielt vilkutettiin.
"Ihan ku oisin nähny Gustin lasit", Pauliina mumisi. Ja niin se näkikin.

Se vilkuttaja oli ollu Bill. Me oltiin odotettu ihan turhaan. Ja muistan huutaneeni suutuksissani vaikka mitä. Taisinpa kotimatkalla haukkua niitä vitun homonatseiksi, tai jotain vastaavaa. Väsymys ja hetkellinen ärsytys aiheuttivat vitutuksen, jota ei kyl kestäny kauheen kauaa.
Lopuks hyvästelin Pauliinan ja menin äidin kanssa kotiin.

Mulla oli ollu mieletön ilta, enkä tosiaan kadu, että lähdin. Kaikki tyypit oli tosi mukavia, artistit upeita ja Tokio ­Hotel yhtä ihana kuin toissavuonnakin. Yöllä viimein aloin sitten itkeä, ja aamullakin vollottelin. Unta ei tullut, mutta mitäpä se haittasi.

KIITOS KAIKILLE PAIKALLA OLLEILLE TYYPEILLE, OLI UPEE PÄIVÄ. <3.

vielä tähän loppuun pari kuvaa linkkinä ... kännykäl otettui.

http://i164.photobucket.com/albums/u9/uniquenkuvat/Kuva0472.jpg
http://i164.photobucket.com/albums/u9/uniquenkuvat/Kuva0471.jpg
http://i164.photobucket.com/albums/u9/uniquenkuvat/Kuva0468.jpg
http://i164.photobucket.com/albums/u9/uniquenkuvat/Kuva0462.jpg

että sellane ilta. :)