Kyyneleet valuu mun poskia pitkin. Oon nyt kattonu kolme videoo jotka jokanen saa mut itkeen. Ja aikasemmin katoin zimmerlivedvd'n dokkarin. Tää biisi, joka taustal soi, on täs yhes videos. Ja tää kyseinen video, Tokio Hotel evolution saa mut ymmärtään, kuinka paljon mä oikeesti rakastan tätä bändiä. Tokio Hotel on ollu mulle pitkään rakkain bändi koskaan, mut nyt, noin puolentoista vuoden fanituksen jälkeen mä ymmärrän, miten paljon tää on muhun vaikuttanu.

Mä olin ennen koulukiusattu, heikko, eikä mulla ollu kavereitakaan oikein. Mä olin ihan tavis. Viidennen luokan alussa mä olin ihan uus ihminen. Musta oli tullu paljon vahvempi ja mä olin paljon positiivisempi, suositumpi ja erilainen. Oon vahvistunu päivä päivältä vuoden ajan. Nyt mä en enää itke menneisyyden aaveita, vaan elän päivän kerrallaan eteenpäin omalla tavallani. Monet asiat antaa mulle voimaa elää, ja mä jaksan, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Mä meen niiden yli. Joskus pari vuotta sitten olin ihan maassa, mut nyt mä yritän ajatella positiivisesti.

Yks asia mun elämässä ei kuitenkaan oo oikein.

Mä en osaa päästää irti unimaailmastani. Aina, kun mä en jaksa katsoa maailmaa kirkkain silmin, mä sulkeudun uniini. Ja sitä tapahtuu liian usein. Ajattelen kaiken omalla ajattelutavallani, eikä monet jaksa ymmärtää mun omaa maailmaani.

Mä alan aikuistua pikkuhiljaa. Otan monet asiat paljon vakavammin nykyään. Mä en vaan naureskele, et "no haha joku ilmastonmuutos ei kiinnosta eikä koske mua", vaan yritän olla edistämättä sitä. Mä en huvitu enää vessahuumorista. Mä osaan keskustella vakavasti.

Mut kyyneliä en osaa pidättää. Enkä oo osannukkaan.

Our lives are made
In these small hours
These little wonders,
These twists & turns of fate
Time falls away,
But these small hours,
These small hours still remain